Olin aikeissa kirjoittaa artikkelia suomenuskon luonteesta ja laadusta Hiitola-foorumin keskustelujen pohjalta, mutta luettuani ketjua artikkeliani varten huomasin, että en kirjoittaisi mitään, mitä en ole joskus kirjoittanut.
Tajusin, että lopetin foorumille kirjoittamisen verenpaineeni takia, nimittäin aina kun kirjoitin mielipiteeni esim. yksilöllisyydestä, sain niin purevia vastauksia, etten ollut henkisesti edes varautunut moiseen “kiinnostukseen” mielipiteistäni, joten turhauduin ja luovutin. Eräs älykäs henkilö totesikin minulle kerran: “Jos alat riidellä internetissä, olet jo hävinnyt”. Tällä hän tarkoitti suomi24-palstaa (=virtuaalista vessanseinää), mutta se pätee ihmiseen kuin ihmiseen.
Eli, sen sijaan, että vastaisin palstalla, missä minun pitäisi kirjoittaa kysymyksiä suoraan jollekulle, teenkin kirjoituksen, jossa esitän kysymyksiä ja mielipiteitä yleisesti (vähän niinkuin Sinkkuelämän Carrie Bradshaw (en seuraa, tyttöystävälläni on koko sarja dvd:nä!)).
Tarpeeni kirjoittaa aiheesta lähti eräästä keskustelusta, johon päädyin vanhan ystäväni kanssa eräänä päivänä. Hän oli kiinnostunut aatteistani ja arvoistani, ja totesin yhtäkkiä: “Suomenusko on elämäntapa ja filosofia, joka pohjautuu luontoon ja esi-isiin.” Ei tämä sanatarkka kopio ole, mutta tätä ajoin takaa. Tällä lauseella tarkoitan sitä, että suomenusko ei ole usko, vielä vähemmän uskonto.
Suomenusko ei ole opinkappaleita, jumalia ja valintaa harjoittaa uskoa yksilöllisesti. Suomenusko on tapoja ja juhlia. Olennaista ei ole se, kutsuuko metsän herraa nimellä Pyhä Hubertus vai Tapio. Olennaista on se, mitä lauluja kuuluu laulaa kylvettäessä. Se, mitä keinoja kuuluu tehdä kotinsa suojaamiseksi. Se, miten kuuluu toimia tiettynä juhlana (joka on tiettynä päivänä). Ne, jotka väittävät päinvastaista, eivät näe metsää puilta (mielestäni nokkelasti ilmaistu). Tavat ja juhlat sisältävät itsessään niiden merkityksen ja uskomuksen, jota tutkailemalla pääsemme käsiksi suomenuskoiseen arvomaailmaan. Meidän ei ole järkevää olla tekemättä kuten “vanha kansa” teki, ja keskittyä keskustelemaan mitä “asia x symboloi itsekullekin”.
Liian paljon on muutenkin annettu arvoa yksilölliselle tielle. Ymmärrän, että samanmieliset ihmiset ovat tällä hetkellä laajalla ja erillään toisistaan. Sen sijaan se, että “kaikilla on niin erilaiset näkemykset asiasta” on täyttä hevonkukkua. Se on nykyajan egoistiseen yhteiskuntaan syntyneelle kuluttajalle (eikä kansalaiselle, vielä vähemmän ihmiselle) ominaista itsekeskeistä haihattelua. Suomenuskoinen on mielestäni yksin vain olosuhteiden pakosta, ja jos Luoja suo, tämä muuttuu tulevaisuudessa.
Kaiken kaikkiaan näen tässä kysymyksessä taustavaikuttajana kristinuskon, etenkin protestantismin, ajattelutavan. Ei tässä itsessään mitään väärää ole, elämmehän luterilaisen valtionkirkon huomassa. On vääjäämätöntä, että henkilöille, joita ei ole edes kastettu, välittyy jonkin verran protestanttisia arvoja. Ironista on ainoastaan se, että henkilöt, jotka haluavat tehdä suuren pesäeron kristinuskosta, käyttäytyvät itse kuin kristityt. Että olisi olemassa oikea tapa tulkita myytit ja jumalat, ja että se ero tunnustettaisiin ja hyväksyttäisiin siten, ettei suunnitella mitään yhteistä, vedoten jokaisen omaan käsitykseen (lue: ortodoksiaan), on mukapakanallista pahanmakuisen purukumin jauhantaa.
Syy miksi kirjoitan näin on yksinkertaisesti haluni nostaa kissa pöydälle ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Millä oikeudella? En varmaan millään jonkun mielestä, mutta koen omaavani objektiivisemman näkökulman kristinuskoon ja luterilaisuuteen kuin 90 sadasosaa suomenuskoisista. Miksi? No, Hiitolan käyttäjien kertoman mukaan tämä prosentuaalinen osuus on kirkosta eronnut, syntynyt joko uskonnolliseen perheeseen, uskonnonopetukseen tai pyhäkoulun maailmaan. Minun vanhempani erosivat kirkosta heti häidensä jälkeen, vuosia ennen syntymääni ja olen käynyt elämänkatsomustiedon tunneilla (vaikka olisin halunnut lukiossa käydä muutamalla kirkkohistorian kurssilla). Sen myönnän, että halusin pienenä käydä tutustumassa pyhäkouluun. Se jäi sitten siihen yhteen kertaan, ja kaiken muun lapsuuteni vietin kuvaamataidon kursseilla (saven kanssa työskentely oli mieluisinta).
En halua kirjoituksellani luoda mitään moraalista paremmuudentunnetta itselleni, älköön kukaan ajatelko niin! Asia nyt vain on niin, että jos haluaa tehdä pesäeron kristinuskoon, on omaksuttava myös mielessään suomenuskoiset arvot. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, ja sen takia tämä on tunnistettava ja tunnustettava, jotta sitä voidaan käsitellä. Alea iacta est.
